Pystymättömyys

Eilen, aioin kirjoittaa kahdesta viime päivästä. Mutta nyt en ehdi.
No, nyt minähän ehdin. Aloitin tämän kirjauksen kirjoittamista kaksi päivää sitten, mutta tulin liian masentuneeksi ajatellen sitä, kuinka vaikeaa oli minulle ymmärtää islannin elokuvaa.
Se todella masensi minua - sen jälkeen, en edes osannut panna yhtää sanoa oikeasti lauseeseen. Siispä, en näe, miten olisinhän osannut sanoa jotain suomeksi, ellen osaa sitä kieltä, jota olen opiskellut lähes kuusi vuotta (joko?).
Ensi viikkona, minulle esitetään kutsu tulla illalliseen islantilaisen perheen luokse, minkä äitiä tunnen. Perheessa on isä, joka on täällä opiskelemassa Concordia yliopistossa (ja sen tähden perhe on muuttunut Montrealiin koko opiskelun ajan), ja myös kaksi lasta (Tryggvi, pikkupoika, ja Katla, pikkusiskonsa), ja Johanna, joka kutsui minua. Hän on ranskan opettaja, ja tietysti hän on islantilainen. Olen hyvin peloissani, koska minun ei kannata tehdä virhettä, enkä ole kuullutkaan sanoa islanniksi kovin pitkään aikaan. Siispä minä olen ollut kovassa harjoittelussa ja tiiviissa tarkistuksessakin. Mutta minusta aina tuntuu siitä silloin kuin yritän tarkistaa islantiani, että teen enemmän virhettä, koska kiinnitän tosi enemmän huomiota pikkuyksityiskohtiin ja siihen, miten sanon asiat, ja myös, sanoinko ne oikeasti, kuulostivatko ne luonnollisilta, islantilaisilta. Ainakan, odotanhan innoissani tätä iltaa - on ikään kuin menisin islantiin vaan sitä illallista varten.
Silti, tiedän että teen virhettä - kuten hekin odottavat sitä minulta. Olenpa ankara itselleni.
Mutta jollen, sitten edistystä ei saa, ja minä valitan vain.